Lapsuuteni [antikvár]

ENSIMMAINEN LUKU I Talossa oli kuollut lapsi. Perheeji eteiseen oli tuotu arkku, ja vanhempien ollessa jossakin muualla vaijiajan sisar ryhtyi leikkimáán kuolemalla. Hán kokosi kaikki talon lapset ympa-rilleen, johdatti heidát eteiseen, missá arkku vielá lepási tyhjáná, ja aloitti hautajaiset. Veisattiin virsi ja arkun kansi avattiin juhlallisesti. Kun miná olin elávistá pienin, minut valittiin vainajaksi ja nostettiin kauniiseen valkoisenhohta-vaan arkkuun. Vahan aikaa katselin ympárilleni tyytyváisená, silla minut oli laskettu harsomaiseen ja utuiseen valkeuteen. Mutta kun huomasin, miten juhlallisen vakavasti toiset katselivat minua ja tarttuivat lopulta arkun kanteen kátkeákseen minut koko maailmalta, aloin ákkiá huutaa. Huusin kásittámáttömástá kauhusta. Loukkaantuneet hautajaisjuhlijat yrittivát lohdut-taa minua, mutta se sai vain huutoni kiihtymáán, jalkani potkimaan ja káteni riuhtomaan. Turhan yrityksen jálkeen he nostivat minut arkusta pois, ja miná juoksin kotiini ja áidin helmaan ja itkin siellákin vielá pitkán aikaa. Onko tárná elámáni ensimmáinen kokemus, jonkamuisto on sáilynyt vuosikymmenien halki? Tapausta en vei todistaa, mutta niin kuvittelen. Ehká juuri siná páiváná ylleni lasket-tiin se ikuinen varjo, miká ei ole hetkeákáán sallinut minun