Hei elämää! [antikvár]

Lukijaik Olin kerran, en muista missá asioissa, káymássá ark-kiatri Arvo Ylpön luona. Keskustelun kuluessa vanha herra tíedusteli tieteellisiá töitáni, ja miná túlin silloin sanoneeksi ehká puolustelevassa áánensávyssá, ettá olin káyttányt jo opiskeluvuosistani láhtien aikaani »huk-kaan» kaikenlaisiin epátieteellisiin harrastuksiin. Kuul-tuaan tárnán arkkiatri höráhti nauramaan ja sanoi: — Vai hukkaan! Mistá Te tiedátte, mitá on mennyt tai menee hukkaan, mitá ei? Ottakaa táysi askel pessi-mismiá kohti ja sanokaa pikemmin, ettá koko elámá menee hukkaan. Tástá keskustelusta sain aiheen erínáisiin tuumailui-hin, joiden teoreettisen lopputuloksen ehká voisin pel-kistáá náin: Koska jokaisen ihmisen on — riippumatta siitá, onko se hánelle miellyttáváá vai epámiellyttáváá — otettava koko menneisyytensa perustaksi sille, mitá hán tállá hetkellá todellisuudessa ónja tulevaisuudessa aikoo olla, voidaan sanoa, ettei eletystá elámásta ole mitáán mennyt hukkaan siltá, joka suhtautuu nykyhetkeen ja tulevaisuuteen myönteisesti. Samoin voidaan sanoa, koko eletty eldma on todella mennyt hukkaan, jos henki-sená saldona kaikesta on hedelmátön kauna ja katke-ruus muita seká itseáánkin kohtaan.